Apina niskassa

Kävimme eilen illasta tokoilemassa pienesti. Päätin olla menemättä agilitytreeneihin, kun minulla on kuitenkin se AB-kuuri päällä. Ei nyt passaa tässä hirveästi hengästyä, jotta olen varmasti kunnossa loppuviikosta. Tuon yhden otuksen kanssa kun ei selviä agilitystä ilman hengästymistä...

Otimme siis tokoa ja ihan pienesti, sillä meillä on koe lauantaina. Viimeksi koe meni ihan kivasti, vaikkakin paljon parantamisen varaa olisi ollut erityisesti ohjatussa ja ruudussa. Kaukkarithan meni nollille Superin suorittaessa vaihtoja omaan tahtiinsa ja vieläpä väärässä järjestyksessä. En osannut sitten reagoida tarpeeksi nopeasti ja yrittää pelastaa tilannetta. Tässä muuten linkki aivan loistavaan videoon, jossa käydään läpi kauko-ohjauksen perusteet. Vielä pitää lisätä noihin ohjeisiin sellainen tarkennus, että koiralle on hyvä opettaa vaihdot jommallakummalla tekniikalla.

 https://www.youtube.com/watch?v=qdaLFIJAnDU&feature=youtu.be

Eilinen treeni oli varsin positiivinen mutta silti jotenkin tuntuu, että kun noita epäonnistumisia kokeissa on jo kertynyt useimpia, alkaa sitä kahta kauheammin jännittää uusia kokeita. Tämä on jo lähtökohtaisesti huono asia. Jos en pysty luottamaan koiraani ja sen osaamiseen, koe luultavasti menee pieleen jo ihan omasta jännityksestäni. Olen kisannut Superin kanssa jo kahdeksassa kokeessa EVL:ssä ja paras tulos toistaiseksi on ollut vahva kakkostulos. Ensimmäinen koe Varkaudessa meni kyllä kokemattomuuden piikkiin. Toinen kokeemme Mikkelissä oli elämäni hervottomin tokokoe. En ole eläissäni nauranut yhtä paljon tokokokeessa kuin mitä nauroin Mikkelissä. Kun Super alkoi pöllöillä, lähdin minä hölmöilyyn mukaan ja tarjosin jopa koiraani myyntiin. Tuomari olisi kuulemma sen ostanut viidellä eurolla. Kyseli itse asiassa Pieksämäellä viimeksi kun nähtiin, että missä se hänen koiransa oli. :P Seuraavissa kokeissa olikin jo yrittämisen makua mutta aina jokin juttu on mennyt pieleen ja tulos jäänyt saamatta. Ruutu ja näemmä kauko-ohjaus ovat tuottaneet eniten päänvaivaa. Nyt kun noita epäonnistumisia on jo muutama takana, on se apina niskassa aika suuri. Jotenkin tuntuu, että tänä päivänä ei enää arvosteta ns. hikisiä ykköstuloksia eli jos teet vähän yli 256 pisteen ykköstuloksen, se on niin kuin et olisi tehnyt ykköstulosta. Kansa hurraa vasta yli 280 pisteen ykköstuloksista. En tiedä missä vaiheessa tokosta on tullut kilpailulaji, sillä itse puhun edelleen kokeista, joissa jokainen mittelöi itsensä kanssa. Komeiden ykköstulosten lisäksi koiran kuin koiran ollakseen hyvä pitäisi valioitua tyyliin kuudessa kokeessa ja sekin mieluiten alle kaksivuotiaana. Tämäkin on mielenkiintoinen ajattelutapa. Meitä on niin moneksi. Jotkut lähtevät kokeisiin täysin valmiin koiran kanssa, toiset menevät katsomaan mitä vielä pitäisi osata treenata. Toiset käyvät kokeissa tutuilla kentillä, toisille taas tämä ei ole mahdollista. Myös treenimäärät vaihtelevat. Itselläni työssäkäyvänä, kolmen pienen lapsen äitinä treeniaika on aika rajallista ja joudunkin paljon treenailemaan takapihalla tai eteisessä. Tosiasiassa en tiedä jaksaisinkokaan treenata ihan niin ahkeraan mitä monet muut, vaikka se olisi minulle mahdollista. Usein pitkän työpäivän päätteeksi sitä kaipaa vain metsälenkkiä koiruleiden kanssa. On toki koiramateriaaleissakin eroja, sitä en kiellä mutta esim. omien koirieni kohdalla näkisin suurimmaksi ongelmaksi sen, etten ole treenannut ihan niin ahkeraan ja ennen kaikkea en niin säntillisesti mitä olisi pitänyt alusta lähtien. Jospa sitten sen seuraavan kanssa jo osaisin tehdä tietyt asiat oikein... No toisaalta nämä vuodet tokon parissa kolmen tyystin erilaisen koiran kanssa on kehittänyt minua kouluttajana. Kiian kanssa en ole tehnyt ihan niitä kaikkia virheitä, joita tein Nancyn kanssa. Tosin Kiia on tuonut minulle toisenlaisia haasteita mitä äitinsä. Superin kanssa osasin tehdä tietyt asiat toisin kuin Kiian kanssa mutta Superinkin kanssa menin hieman metsään, kun tein tokosta aika yksitoikkoista ja matalavireistä puuhaa. Nyt ollaan oltukin jo innovatiivisempia ja innostuneempia.

Mutta joo siis itse eiliseen treeniin. Superin kanssa tein luoksetulon ekaa stoppia lätkällä. Ensimmäinen toisto oli huono, kun Super taas etsi sitä lätkää maasta. Tieten tahtoen käytän maanväristä lätkää. Seuraavat toistot olivat todella hienot, kun Super alkoi tähdätä merkille. Olen nyt siis treenannut luoksetulon stoppia sillä ajatuksella, että opetan Superin juoksemaan ensimmäiselle merkille lujaa ja pysähtymään sille. Apuna käytän namialustaa, joka on noin 30 senttiä törpän sivulla. Olemme tehneet näitä treenejä nyt neljä kertaa ja ajatus alkaa muodostua Superin päähän. Katsotaan kantaako se vielä koetilanteessa. Superinhan stopit ovat olleet jokseenkin valuvia eli se ei pysähdy heti siitä vauhdista, vaikkakin alkaa suorittaa stoppia heti käskyn saatuaan. Tämän jälkeen treenasimme ohjatun noudon merkkiä niin, että merkin takana oli ohjatun noudon kapulat todella lähellä. Ensimmäisellä kerralla Super meni seisomaan kapulan taakse. Annoin uuden käskyn, niin meni toisen kapulan taakse ja lopuiltaan toi minulle yhden kapuloista. Aloitimme alusta ja nyt merkit olivat todella hyviä. Super vallan innostuu tästä treenistä, vaikka en kyllä tiedä miksi. Tämän jälkeen teimme muutamia suoria ruutuun lähetyksiä läheltä ja siitä palkka. Ruututreenin jälkeen otimme ohjatun suuntia namikupeilla. Naksutin jo pelkästä käännöksestä. Lopuksi jumppasimme kaukkareita niin, että namipalat olivat sivulla. Toimi hyvin.

Kiian kanssa keskityin luoksetulon maahanmenoihin, kun ne ovat aika hitaat Kiialla. Tahtoo aina välistä jäädä kyttäämään. Ajatuksena on nyt palkata tästä mahdollisimman paljon, jotta alkaisi tarjoaamaan sitä nopeammin. Teimme myös suoria ruutunmenoja sekä ohjatun noudon suuntia namikupeilla. Lopuksi samanlainen kaukkaritreeni kuin Superille. Nancy pääsi tekemään rallytokoa. Yritän nyt Nancyn kanssa korjata seuraamisen paikkaa, kun mummo on alkanut edistää. Jatkossa Nancy saa palkan vain takaa. Jospa se alkaisi pikku hiljaa siitä siirtyä vähän taaemmaksi. Mummohan on menossa rallytokokisoihin 1.11. Hui!