Sain aikaisemman postauksen johdosta muutamia kannustavia yhteydenottoja. Kiitos ajatuksesta ja kannustuksesta! Tämän innoittamana ajattelin, että minun on varmaan syytä selventää pari ajatusta asian tiimoilta, vaikka tämän blogin tarkoitus ei olekaan avata sielunmaailmaani yleisölle vaan toimia minulle treenipäiväkirjana. Mutta siis asiaan tai niihin ajatuksiin. Monihan minut tunteva tietää, että minulla on neljä lasta, joista vanhin täytti tässä kuussa 19 vuotta. Olen saanut siis olla äiti jo 19 vuotta (nimenomaan saanut olla äiti, sillä lapsia ei tehdä vaan niitä saadaan. Tämänkin olen päässyt ihan omakohtaisesti kokemaan.) Lähes puolet elämästäni olen vaihtanut vaippoja, pyyhkinyt pyllyjä, syöttänyt aamu- ja iltapuuroja, kuunnellut kiukkuja ja kaikkea sitä, mikä kuuluu vanhempien arkiseen aherrukseen. Tästä ajasta olen ollut lähes 10 vuotta yksinhuoltajana. Esikoiseni isä kuoli onnettomuudessa, kun olin raskaana. Näin ollen olen kasvattanut häntä yksin lähes tulkoon ensimmäiset kymmenen vuotta (toki lähipiirini tukemana). Suurin osa ihmisistähän joko tekevät lapset nuorena ja lasten kasvettua nauttivat neli-viisikymppisinä itselleen tärkeistä asioista ja omasta ajasta tai sitten hieman vanhempina, jolloin he ovat voineet toteuttaa itseään haluamillaan tavoilla ennen lasten syntymää. Minun kohdalla tarina ei ole mennyt ihan tavanomaisimmalla tavalla. Olin itse juuri täyttänyt 20 vuotta, kun sain esikoiseni. Opiskeluaikoina, kun opiskelijakaverit lähtivät kaiken maailman opiskelijarientoihin, menin minä kotiin tyttäreni kanssa. En kerro tätä sillä, että olisin silloin kokenut jääväni jostain paitsi. Esikoiseni kasvettua tarpeeksi isoksi (vaikkei hän vieläkään ole kovin iso - hädin tuskin 160 cm ja painoakin aivan liian vähän, jos minulta kysytään - pusi pusi ;) katsoin, että nyt on sopiva aika toteuttaa pitkäaikainen haaveeni ja ottaa itselleni koira. Niinpä Nancy astui elämäämme. Tämäkin on tarina erikseen mutta aivan ensihetkistä lähtien Nancy tuntui omimmalta ja sen myös näki Nancysta. Nancy tunsi myös minut omakseen. Ei itkenyt pätkääkään ensimmäisenä yönä, eikä sen jälkeen. (tähän iso sydän)
Siitä tammikuisesta päivästä tämä kaikki alkoi. Olin aina haaveillut omasta koirasta. Kaverista, jonka hoito- ja koulutusvastuu olisi täysin minulla. Tästä reilun puolen vuoden päästä törmäsin nykyiseen mieheeni, poikieni isään. Vaikka kuinka olin päättänyt, etten enää haluaisi lisää lapsia esikoiseni täytettyä 10 vuotta, toisin kävi. Olemme saaneet kolme aivan ratkiriemukkaan vilkasta ja toimeliasta poikaa. Samalla kuitenkin olen saanut pitää oman haaveeni – eli koiraharrastuksen. Kiitos siitä miehelleni, vaikka hänen huumorintajuaan usein koetellaan. Totta puhuakseni en ole missään muodossa Super Mario (tämä on lähipiirini minulle antama lisänimi - ja nimenomaan i:llä), koska jaksan käydä töissä, pyörittää viisihenkisen perheen arkea (esikoiseni asuu toisella paikkakunnalla ja on omillaan) ja vielä treenata koiriani. Itse asiassa jaksan arjessa paremmin juuri sen vuoksi, että pääsen myös toteuttamaan itseäni edes jollain tasolla. Totuuden nimissä myönnettäköön, että ilman perhevelvoitteita meno saattaisi olla vieläkin hurjempaa. Kesäisin varmaan asuisin metsässä ja jos olisin mies, kasvaisi minulle pitkä parta vaelluksieni aikana :)
Minulle sanotaan usein, että enkö voisi joku ilta vain istua alas ja katsoa telkkua rauhassa. Tottahan toki, jos fiilikset olisivat sen suuntaiset mutta usein ne eivät ole. Kyllä minä mieluummin lähden metsään tai treenikentälle. Jokainen taplaa tavallaan. Toiset rentoutuvat televisiota katsoessa, toiset punttisalilla, toiset metsälenkillä (tai tokotreeneissä) koirien kanssa. Jotkut puolestaan sanovat, että kannattaisi pitää taukoa kokeista tai olla treenaamatta niin tavoitteellisesti. Itse koen, etten treenaa ”tavoitteellisesti” siinä mielessä, mitä ehkä sanalla nykyään tarkoitetaan. Onhan minulla kotona jo 6-vuotias bordercollietyttö, joka ei vieläkään ole valio missään lajissa. Onpahan minulla pian viisi vuotta täyttävä bordercollietyttö, joka ei vieläkään ole kisannut EVL:ssä. Tottahan toki minulla on tavoitteita ja siinä mielessä treenaan tavoitteellisesti mutta missään vaiheessa en tee tätä hampaat irveessä. Tavoitteet eivät asetu koskaan etusijalle. Itse näen niin, että harrastusten on tarkoitus tuoda enemmän hyvää mieltä ja energiaa kuin stressiä. Kertaakaan en ole mennyt treenikentälle, jos fiilis on huono. Silloin lähdetään metsään latautumaan.
Kokeet ovat minun mielestä osa tätä harrastusta. Minulle kokeet ovat tilaisuus päästä mittaamaan koiran koulutustasoa.
Koetilanne näyttää sen, osaako koirani todella sille opettamani asiat.
Tuomarilta saan virhelistan, jota sitten alan työstää. On selvää, että minua harmittaa, jos koe menee huonosti. Kun kokeeseen ilmoittautuu, kaipa sitä toivoo siinä onnistuvansa. Onneksi pettymys on käännettävä voitoksi ja opittava virheistään. Erityisesti pk- ja tokopuolella minusta on hienointa se, että voimme puhua edelleen kokeista, eikä kilpailuista. Kaikilla kokeeseen osallistujalla on yhtäläiset mahdollisuudet saada se ykköstulos ja sen saadakseen kenenkään ei tarvitse olla sinua huonompi. Tämän lisäksi koen, että koiraharrastus on parhaimmillaan sitä, kun voi oikeasti iloita itselleen ventovieraan ihmisen onnistumisesta, saatika sitten oman treenikaverin tai ystävän. Viimeksi, kun olin tokokokeessa Pieksämäellä, yksi koirakko valioitui ja kyllähän sitä piti käydä halauksin onnittelemassa ohjaajaa, vaikka en ollut koskaan aikaisemmin tavannut kyseistä ihmistä. Kokeet ovat minulle myös tapa irtautua arjesta, tavata eri ihmisiä… Kaipa sitä hakee sitä jännitystäkin kokeista. Mutta kuten jo sanoin, jokainen taplaa tavallaan. Tämä on minun tapani.
Ja sitten eiliseen treeniin. Koska perinteeksi muodostunut messari lähestyy, sen innoittamana päätin sitten eilen treenata hieman sitä näyttelyhihnassa juoksemista. Kiia pyrkii nyt koko ajan iloisesti tokottelemaan (lue: tekee häntä tötteröllä seuruuta) ja Super sen sijaan lahnailee. Kiian kanssa otin rauhoittumisharjoituksia (katse eteenpäin ja häntä alas). Osaa kyllä, kun malttaa. Superin kanssa sen sijaan otin piristysruisketreenejä. Hihnan kanssa juostiin lujaa edessä olevalle palkalle. Saapa nähdä tuottavatko tulosta nämä minun treenit. Tämän lisäksi tein Superin kanssa etupihalla heikossa valaistuksessa hyppytreeniä baby noutokapulan kanssa. Kyllähän tuo pölhö edelleen aivan turhan korkealle hyppää esteeseen nähden. Kapulan kanssa hypystä häviää osittain myös se eteenpäin suuntautuminen mutta haenkin nyt näillä treeneillä Superille oikeaa mielentilaa hyppyihin. Super on osoittanut pääsevänsä fyysisesti esteen yli mutta haluaisin Superin suorastaan himoitsevan metristä. Kiia voisi käydä kuiskuttelemassa muutaman boostaavan taikasanan Superin superisoihin hörökorviin.
PS. Eilisen päivän arvoitus kuuluu näin:
Syy koirien hiljaisuuteen kotiin tultaessa on mitä luultavimmin
a) koirat nukkuvat niin sikeästi, etteivät kuule kotiintuloani
b) olohuoneen lattialla on ripulipaska
c) koirat ovat vihdoinkin oppineet hillitsemään iloaan, jonka isäntäväen kotiintulo heissä synnyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti